Äääh puuh... Olipas rankkaa. Tai siis ihanaa. Tai siis humalaista.. tai siis! Pohjanmaan kaverit olivat kyläilemässä ja juhlistamassa ensiviikkoisia synttäreitäni. Perjantaina tuli ryypiskeltyä toisen kanssa oikein olan takaa ja eilisessä viinankulutuksessa ei aivan hirveästi kainosteltu. Eilen oli aivan iiiiiiiihanata kun sai pitkästä aikaa tanssia oikein kunnolla. Yritin toiselle kavereistani etsiskellä miestä, mutta kaikki ketkä olivat mun silmien lävitse katsottuina aivan eeeeehania eivät aiheuttaneet ystävässäni minkäänlaisia viboja. Noh, ilmeisesti tarkastelevat katseeni antoivat hieman väärää kuvan "aikeistani" sillä monet ystävälleni bongaamani kaksijalkaiset tulivat lopulta tuijotukseni vuoksi juttelemaan mulle. Heh. Mutta eihän tietenkään ole oman kullan voittanutta.

Oli siis tosi mahtavaa saada viettää aikaa ihmisten kanssa jotka tuntevat mut ja jotka minä tunnen. Se on aivan eri asia kuin uusien ystävien (vaikka olisivat kuinka mahtavia) kanssa hengaaminen, sillä läheisten ja tuttujen ihmisten kanssa voi vaan... olla? Ei tarvitse yrittää jatkuvasti kysellä toisesta tai kertoilla itsestään. Varsinkaan jos ei välttämättä edes halua vielä päästää uusia ihmisiä lähelle, ja sitten keskustelut leijuvatkin jossain "noooh... mä nyt tahtoisin opiskella sitä ja tuota ja oon asunu siellä ja täällä.." jne. osastolla.

Tottakai Svenkin tuntee mua jo jonkin verran. Kuinka paljon nyt muutamassa viikossa voi toisesta oppia.  Kiintyminen vain on pelottavaa. Ibsenia lainaten: "Olen peloissani ja varovainen, koska sisälläni on jäänteitä jostain aavemaisesta, josta en ole koskaan päässyt eroon. Mutta kuten Berntrand Russel on sanonut, "pelon voittaminen on viisauden alku." Ja näinhän se on. Ihan pelkkää tyhmyyttähän se olisi olla nauttimatta joidenkin ´aavemaisten jäänteiden´ vuoksi sellaisesta mistä on pitkään haaveillut. Pitää antaa itselleen lupa olla onnellinen.

Huomenna alkaa työt uudessa työpaikassa! Vähän jänskättää.

Siinä päällimäiset tältä erää.