Työt loppuivat ja parin viikon kesäloma alkoi ennen opiskeluiden jatkumista. Täytyy kyllä sanoa, että tulee ihan mahdottoman ikävä lapsia, joita kesän hoidin. Etenkin eräs sylikokoinen tuhiseva tapaus valloitti paikkansa sydämessäni. Tulee haikea olo miettiessäni ensimmäistä päivää pari kuukautta sitten, kun otin syliini 5-kuukautisen poikavauvan joka katsoi minuun ja hymyili vallatonta hymyään. Seuraavana päivänä hänet jätettiinkin jo yksin minun vastuulleni. Tyttösen, jonka kokemukset vauvanhoidosta olivat lähes nollassa. Pelotti tietenkin ihan mahdottomasti, että mitenköhän sitä pärjätään, mutta näin jälkeenpäin voin sanoa että tuo pieni tenava, joka ei ymmärtänyt sanaakaan höpinöistäni oli sielulleni tämän kesän ehdottomasti parasta lääkettä. Syviten hän kosketti eräänä iltana kun hän oli huutanut täyttä kurkkua lähes tunnin eikä mikään tuntunut auttavan. Vaipat oli vaihdettu, ruoka oli syöty (puolet ympäri seiniä) ja kaikki muu oli kunnossa, paitsi tenavan ikävä oman äitinsä syliin taisi vain olla turhan suuri. Todella väsyneessä ja toivottomassa mielentilassa keinuttelin ja hyssettelin tuota parkuvaa pakettia sylissäni, ja yhtäkkiä tuli hiljaista. Hän päästeli vain tasaisin väliajoin pieniä "sniiiif"-ääniä ja vastasi katseeni kyyneleisillä silmillään, nenä vuotaen leualle asti. Silloin tippui minultakin kyynelenpoikanen kun painoin pienen suukon hänen pehmeälle otsalle. Mietinpä vain, miten mahtavaa on vielä joskus pidellä noin omaa lastaan ja tuudittaa hänet pehmeästi uneen. Noh, siihen nyt luultavammin menee vielä jokunen vuosi!

Huoh, ikävä tulee.