Olen viime päivinä pohtinut kovasti minne ihmeeseen hakisin kevään haussa opiskelemaan. Mikään ei vain yksinkertaisesti tunnu innostavan. Kaikki taiteelliset, luovuutta vaativat alat luovat kyllä kipinöitä sisuksiin, mutta tuntuu että sille tielle lähteminen olisi melko riskialtista puuhaa, sillä jos ei ole paras tai vähintäänkin loistava, on suuri mahdollisuus valmistua työttömäksi. Mietiskelin sitten miksi taiteenalat kiinnostavat. Mikä siinä taiteessa viehättää ja kaivoin esiin vanhan kirjoitukseni taiteesta. Ihme kyllä, omien ajatusteni lukeminen selvensi mieltäni. Alla kirjoittamani teksti joka sai minut pohtimaan uravalintaani toden teolla...

Mitä on taide?

   Tämä kysymys on antanut runsaasti päänvaivaa myös ammattifilosofeille. Lopulta on päädytty suhteellisen ympäripyöreään ns institutionaaliseen määritelmään, jonka mukaan taide tulee taiteeksi historiallisessa  taideyhteisössä, joka taiteen taiteeksi määrittää. Tämä määritelmä ei sano taiteesta juurikaan muuta, kun että taide on taidetta. Ennenkaikkea, taide on osa ihmisten yhteistä kulttuuriperintöä. Taide, kuten tiedekin, osaltaan vie eteenpäin inhimillistä kehiitystä. On sanottu , että yhteiskunta, jossa tehdään ja arvostetaan taidetta vaalii ja kasvattaa kulttuuriperintöään, eli siten myös osoittaa arvostavansa jäseniään.

   Historia osoittaa taiteen kuuluvan kiinteästi politiikkaan ja yhteiskuntaan. Esimerkiksi kansallisvaltioiden synnyssä ja kansallisen identiteetin määrittäjänä taiteen merkitys on ollut valtava. Näin myös Suomelle. Pitkän jatkosodan aikana Suomessa esiintyvillä taiteilijoilla oli yhteinen tärkeä tehtävä mielialan kohottajina: yleisö saattoi hetkeksi unohtaa sodan todellisuuden. Sotaa käyvän ja sodan myrskystä selvinneen kansakunnan teatterin tehtävänä oli pitää kansakunta yhtenäisenä. Talvisodan aikoihin teatteritoiminta lakkautettiin Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen, mutta Talvisodan jälkeen, jatkosodan pitkittyessä asemasodaksi viihdytystoiminnan merkitys mieliala-aseena kasvoi entisestään. Viihdytystoiminnan tarkoituksena oli torjua sotaväsymystä, viedä ajatukset pois taistelusta, mutta tarjota myös valistusta.

   Kuitenkin, taide ei ole vain yhteiskunnan palvelija ja mainostaja, vaan taiteen yhdeksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi voitaisiin ajatella vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kritisointi ja sitä kautta uusien tuulien tuominen ajatteluumme.

Esimerkiksi suomalaisille uudenlaisia näkökulmia kansamme historian tarkasteluun avanneet Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, eivät olisi edes syntyneet, jos Linna olisi kirjoittanut vain valtaa pitävien näkökulmasta.

   

Ehkä taidetta tulisi ajatella myös ilman turhia määrittelyitä, ihan vain sinä erottomattomana osana ihmisen toimintaa mitä se on. Taide on ollut läsnä aina ja kaikkialla, siellä missä vain ihmiset ovat. Se liittyy mitä kiinteimmin juuri ihmiseen, ihmisen tunteisiin ja aisteihin, jotka taiteen kautta välitetään muille. Tarvitseeko maailma taiteilijoita? Nykyaikana korostuu nimittäin yhä enemmissä määrin järkevä ajattelu, tieto, materiaalinen voima, korkea tegnologia. Herää kysymys: jättääkö yhteiskunta tarpeeksi tilaa, aikaa ja arvostusta tuntemiselle, aistihavaintomme pohtimiselle ja sitä kautta myös taiteelle? Jos nämä kaksi puolta sitten asetettaisiin vastakkain, ja pohdittaisiin, kumpi on tärkeämpää, itse kallistuisin enemmän aistimaailman puolelle. En väitä, että meidän kaikkien pitäisi istua päivät pitkät polvet ja kädet ristissä tyynyillä pohdiskellen nirvanassa syntyjä syviä, vaan sitä, että jokaiselle meistä on tärkeää kuunnella sisintämme tässä maailman hulinassa. Loppujen lopuksi nimittäin, me kaikki olemme täynnä taidetta, joka vain odottaa pääsyä ulos.

    Ihminen, joka omaa taidon muuttaa kaiken tämän sisällään myllertävän aistihavaintojen, tiedon, taidon ja tunteiden sekamelskan, sellaiseen muotoon, jonka me käsitämme taiteeksi, on taiteilija. Ja nostakaamme siis hattua heille, jotka jaksavat avata meille kanssaihmisille päivä toisensa jälkeen uusia sivuja siitä kauniista aistien maailmasta, joka antaa meille levähdystaukoja  kaiken pinnallisuuden ja materialisuuden keskellä.