Arvaa mikä oon säälittävää? Se, että saatan unohtaa päiväksi tai pariksikin unohtavani omistavani puhelimeen, koska ei tulisi mieleenikään että joku saattaisi kaivata mua. Mutta tiedätkö mikä on vielä paljon säälittävämpää? Se, että kun lopulta muistan kapulani olemassaolon on uusien viestin ja vastaamattomien puheluiden määrä aina yhtä kauniin pyöreä nolla. Mulla on ystäviä! Hyviä, ihania, rakkaita ystäviä. Ehkä he ovat vaan huomanneet sen jutun mussa mistä kaikki nykyään tuntuu kritisoivan. Että musta saisi sellaisen käsityksen että en tarvitse ketään. Ei oo totta. Tartten. Välillä! En vaan kestä liian läheisiä ystävyyssuhteita, ne on pelottavia.

"Jeah olen vapaa, kukaan ei tule sanomaan. Valinta on minun voin kääntää uuden sivun... " (Terapia- Vapaa) Oon vapaa ja voin tehdä ihan mitä vaan. Voin päättää että muutan Tampereelle  heti kun löydän sieltä töitä. Voin vain pakata kamat ja lähteä. Ihanaa. Ja juuri niin aionkin tehdä. Yksi työhaastattelu on ylihuomenna, ja mun on yksinkertasesti pakko saada se duuni. Mä haluan omaan kämppään! Omaan tilaan jossa saan pomppia pelkissä pikkareissa ja tanssia Tom Jonesia samalla kun syön jäätelöä suoraan paketista. Jossa voin maata tuntikausia lattialla ja laulaa Norah Jonesia ilman että kukaan pitää mua täysin tärähtäneenä. Johon voin tuoda tsiljoonat mieheni. Eiku?

Valinta on minun, voin kääntää uuden sivun.