Puhuimme äidinkielen tunnilla blogeista. Opettajamme ilmaisi selvän kantansa luokitellen blogit huomionkipeiden ihmisten henkireiksi. Minä en ainakaan tunnusta kirjoittavani tätä soopaa siksi, että kaipaisin huomiota. Enkä minä välitä vaikka en saisi ainuttakaan kommenttia höpinöideni perään. Aloin tosissani pohtimaan, miksi siis kirjoitan.
   Yksi ilmiselvä käytännön syy on se, että kavereideni on helppo täältä lukaista tuoreimammat kuulumiset, sen sijaan että tilittäisin ne heille kaikille erikseen. Toinen syy liittyy luonteeseni. Voin tunnustaa olevani sen kaltainen ihminen, joka ei suostu istumaan kiltisti hiljaa pitsiliinaa nypläten jos sanottavaa löytyy. Aloittamalla aikoinaan tämän blogin loin itselleni kanavan, joka olisi minulle aina avoinna, kun minulle tulisi tarve toilottaa "koko maailmalle" mielipiteeni. Siinä missä monet nuoret tahtovat tulla huomatuksi persoonallisina ja omaperäisinä esimerkiksi pukeutumisensa perusteella, toivon minä voivani välittää osan itseäni kirjoitusteni perusteella. En hae kirjoittamisella hyväksyntää, vaan päinvastoin. Minulle blogin kirjoittaminen on kuin huuto tyhjyyteen: "Tälläinen minä nyt sitten olen, ottakaa tai jättäkää!"
   Tämän purkauksen jälkeen on mukava siirtyä läksyjen pariin. Katsellaan illalla uudelleen.